Ystävyys, kaveruus, bestikset...ihmisillä on ystävyydestä erilaisia näkemyksiä ja nimityksiä. Sanotaan että "hyvät ystävät pysyy läpi elämän", ainakin osittain sanonta pitää mielestäni paikkansa. Kyllä sitä varmasti jokainen haluaa uskoa, että parhaat ystävät pysyvät elämässä aina. Mutta saattaa tulla myös tilanteita missä joko toinen ihminen kasvaa ja muuttuu niin paljon, että kasvetaan erilleen tai toisella elämäntilanne muuttuu; mennään naimisiin, perustetaan perhe ja muutetaan omaan kotiin. Olen jo aikaisimmissa kirjoituksissa puhunut, että itselläni moni kaveri ja ystävä vähensi yhteydenpitoa, kun lapsi syntyi. Aion nyt puhua omasta näkökulmasta, mitä ystävyys on MINUN mielestäni.
Ensinäkin itselleni sana "kaveri" merkitsee henkilöä, kenen kanssa voin viettää aikaa ja jutella kun nähdään, mutta en tälle henkilölle kerro henkilökohtaisia asioita. Ystävä on se, kelle kerron kaikki huolet ja murheet, ilot ja hauskat asiat. Ystävä on se, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ystävä tukee toista ja toisin päin ja on läsnä toisen elämässä. Mielestäni ystävyyteen niin kuin parisuhteeseenkin tarvitaan aina kaksi ihmistä. Ystävyys vaatii molemmilta osa puolilta panostusta ja vaivaa. Ja jos välimatkaa on enemmän, yhteyttä pidetään puolin ja toisin.
Valitettavasti näin ei aina ystävyys toimi ihmisten välillä.
Minua ei haittaa, jos toinen ei kerkeä laittamaan viestiä edes viikottain, ymmärrän hyvin, että ei aina vain kerkeä, kun on töitä, harrastuksia ja muita juttuja. Ei sitä itsekkään aina muista lapsiarjen keskellä välttämättä laittaa viestiä, mutta pyrin itse siihen, että ainakin kerran kuukaudessa laitan ystäville viestiä, jos ei ole kerennyt näkemään. Mutta kun aletaan puhumaan kuukausista ilman että toinen osapuoli ottaa minkäänlaista yhteyttä, silloin herää itselle kysymys että "olenko ainoa jota kiinnostaa ja haluaa kuulla toisesta?" Omalla kohdallani on käynyt useasti niin, että olen aina se osapuoli joka ottaa toiseen yhteyttä ja kyselee kuulumisia. Ja tämä tilanne ei ainakaan yhtään parantunut, kun sain lapseni. Olen pariin kertaan testannut, että jos en laita viestiä, ottavatko ystävät minuun yhteyttä. No, osa ystävistäni (ne jotka yleensäkkin laittavat viestiä) kyselivät kyllä kuulumisiani mutta sitten oli myös ihmisiä kenestä en kuullu kahteen kuukauteen mitään, kunnes laitoin heille itse viestiä. Ystävyyttä on vaikea ylläpitää jos se on yksipuolista. On ollut myös niitä tapauksia jotka yhtäkkiä monien kuukausien jälkeen haluavatkin nähdä ja näistä useasti paljastunut, että he ovat tarvinneet minusta lohduttajaa ja kuuntelijaa. Minua ei haittaa kuunnella ja lohduttaa ihmisiä ja ystäviäni mutta jos se on syy miksi otetaan yhteyttä ja jonka jälkeen kun tilanne selviää, yhteydenpito loppuu kuin seinään, siinä tulee vähän käytetty olo.
Lisäksi minua ärsyttää ihmisten tyhjät lupaukset ja sanat. Sanotaa että "soitellaan" tai "laitan sulle viesitä" mutta mitään ei kuulu, niin minusta olisi vain parempi kun ei sanottaisi mitään, jos ei pysty pitämään niistä kiinni eikä ole valmis näkemään asian eteen vaivaa. Olen näiden kokemusten jälkeen huomannut muuttuvani kyyniseksi ihmisten suhteen. En luota ihmisten lupauksiin ja sanoihin, teot merkitsevät enenmmän kuin tuhtat sanaa.
Toinen asia mikä on sosiaalisen median myötä tullut, mikä ärsyttää välillä on käyttäytyminen somessa. Minusta on todella epäkohteliasta jos esim. laitat viestiä whatsupissa jollekkin ja näät, että henkilö on ollut paikalla useaan kertaan viestin lähettämisen jälkeen MUTTA hän ei noteeraa viestiä mitenkään. Ymmärrän kyllä, jos on huono tilanne tai töissä tai ei muuten vain kerkeä vastaamaan mutta jos ei saa vastausta yli vuorokauteen ja henkilö on kuitenkin näkynyt olevan paikalla, siinä vaiheessa alkaa kyllä vituttamaan ja miettimään että " ei taida minun viesteillä olla painoa toiselle". Tajuan myös sen jos ei vielä useaan tuntiin pysty vastaamaan, mutta itse ainakin sanon siinä vaiheessa "huono hetki, vastaan kun kerkeän", mikä on minusta vain kohteliasta toista osapuolta kohtaan. Mutta ilmeisesti kaikki eivät ole tätä mieltä, että on kohteliasta ilmoittaa jos ei heti pysty vastaamaan.
Tässä on lapsen myötä joutunut hyväksymään, että mikään ei ole ikuista, ei edes ne ketä luuli ystäviksi ja kavereiksi. Onneksi olen myös saanut uusia ystäviä elämääni. Mutta kyllähän se harmittaa, kun ihmiset joiden luuli pysyvän elämässä, etääntyivät eivätkä enää ole kiinnostuneita mitä minun elämääni kuuluu. Kyllä sitä on yrittänyt näihinkin ihmisiin pitää yhteyttä ja ystävyyttä yllä, mutta kyllä se raja tulee itsellekkin vastaan. Kun sitä tajuaa, että on aina se joka ehdottaa näkemistä ja kyselee kuulumisia, alkaa itseä vähän epäilyttää, että kiinnostaako sitä toista edes olla enää elämässä ja tulee vähän yksipuolinen olo.
Tämä saattaa kuulostaa joidenkin mielestä aivan paskalta, mutta muistakaa, tässä on vain MINUN näkemyksiä ja kokemuksia ystävyydestä lapsen syntymän jälkeen. Toki osa näistä ihmisistä kenestä puhuin, oli alkanut etääntyä jo ennen lasta mutta ehkä lapsen syntymän jälkeen se paheni. Moni ihminen ei ymmärrä, että olen sama ihminen ja minulla on sama persoona, vaikka olenkin myös äiti.
Tämän tekstin tarkoitus ei ole syyllistää tai haukkua ketään , tässä on vain minun kokemuksia ja mielipiteitä asioista.
Ystävyys on upea asia ja on hienoa, kun löytää sen "parhaan" ystävän/ystävät!