lauantai 16. marraskuuta 2019

Ystävät pysyy läpi elämän, eiks niin?

Ystävyys, kaveruus, bestikset...ihmisillä on ystävyydestä erilaisia näkemyksiä ja nimityksiä. Sanotaan että "hyvät ystävät pysyy läpi elämän", ainakin osittain sanonta pitää mielestäni paikkansa. Kyllä sitä varmasti jokainen haluaa uskoa, että parhaat ystävät pysyvät elämässä aina. Mutta saattaa tulla myös tilanteita missä joko toinen ihminen kasvaa ja muuttuu niin paljon, että kasvetaan erilleen tai toisella elämäntilanne muuttuu; mennään naimisiin, perustetaan perhe ja muutetaan omaan kotiin. Olen jo aikaisimmissa kirjoituksissa puhunut, että itselläni moni kaveri ja ystävä vähensi yhteydenpitoa, kun lapsi syntyi. Aion nyt puhua omasta näkökulmasta, mitä ystävyys on MINUN mielestäni.

Ensinäkin itselleni sana "kaveri" merkitsee henkilöä, kenen kanssa voin viettää aikaa ja jutella kun nähdään, mutta en tälle henkilölle kerro henkilökohtaisia asioita. Ystävä on se, kelle kerron kaikki huolet ja murheet, ilot ja hauskat asiat. Ystävä on se, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ystävä tukee toista ja toisin päin ja on läsnä toisen elämässä. Mielestäni ystävyyteen niin kuin parisuhteeseenkin tarvitaan aina kaksi ihmistä. Ystävyys vaatii molemmilta osa puolilta panostusta ja vaivaa. Ja jos välimatkaa on enemmän, yhteyttä pidetään puolin ja toisin.
Valitettavasti näin ei aina ystävyys toimi ihmisten välillä.

Minua ei haittaa, jos toinen ei kerkeä laittamaan viestiä edes viikottain, ymmärrän hyvin, että ei aina vain kerkeä, kun on töitä, harrastuksia ja muita juttuja. Ei sitä itsekkään aina muista lapsiarjen keskellä välttämättä laittaa viestiä, mutta pyrin itse siihen, että ainakin kerran kuukaudessa laitan ystäville viestiä, jos ei ole kerennyt näkemään.  Mutta kun aletaan puhumaan kuukausista ilman että toinen osapuoli ottaa minkäänlaista yhteyttä, silloin herää itselle kysymys että "olenko ainoa jota kiinnostaa ja haluaa kuulla toisesta?" Omalla kohdallani on käynyt useasti niin, että olen aina se osapuoli joka ottaa toiseen yhteyttä ja kyselee kuulumisia. Ja tämä tilanne ei ainakaan yhtään parantunut, kun sain lapseni. Olen pariin kertaan testannut, että jos en laita viestiä, ottavatko ystävät minuun yhteyttä. No, osa ystävistäni (ne jotka yleensäkkin laittavat viestiä) kyselivät kyllä kuulumisiani mutta sitten oli myös ihmisiä kenestä en kuullu kahteen kuukauteen mitään, kunnes laitoin heille itse viestiä. Ystävyyttä on vaikea ylläpitää jos se on yksipuolista. On ollut myös niitä tapauksia jotka yhtäkkiä monien kuukausien jälkeen haluavatkin nähdä ja näistä useasti paljastunut, että he ovat tarvinneet minusta lohduttajaa ja kuuntelijaa.  Minua ei haittaa kuunnella ja lohduttaa ihmisiä ja ystäviäni mutta jos se on syy miksi otetaan yhteyttä ja jonka jälkeen kun tilanne selviää, yhteydenpito loppuu kuin seinään, siinä tulee vähän käytetty olo.

Lisäksi minua ärsyttää ihmisten tyhjät lupaukset ja sanat. Sanotaa että "soitellaan" tai "laitan sulle viesitä" mutta mitään ei kuulu, niin minusta olisi vain parempi kun ei sanottaisi mitään, jos ei pysty pitämään niistä kiinni eikä ole valmis näkemään asian eteen vaivaa. Olen näiden kokemusten jälkeen huomannut muuttuvani kyyniseksi ihmisten suhteen. En luota ihmisten lupauksiin ja sanoihin, teot merkitsevät enenmmän kuin tuhtat sanaa.
Toinen asia mikä on sosiaalisen median myötä tullut, mikä ärsyttää välillä on käyttäytyminen somessa. Minusta on todella epäkohteliasta jos esim. laitat viestiä whatsupissa jollekkin ja näät, että henkilö on ollut paikalla useaan kertaan viestin lähettämisen jälkeen MUTTA hän ei noteeraa viestiä mitenkään. Ymmärrän kyllä, jos on huono tilanne tai töissä tai ei muuten vain kerkeä vastaamaan mutta jos ei saa vastausta yli vuorokauteen ja henkilö on kuitenkin näkynyt olevan paikalla, siinä vaiheessa alkaa kyllä vituttamaan ja miettimään että " ei taida minun viesteillä olla painoa toiselle". Tajuan myös sen jos ei vielä useaan tuntiin pysty vastaamaan, mutta itse ainakin sanon siinä vaiheessa "huono hetki, vastaan kun kerkeän", mikä on minusta vain kohteliasta toista osapuolta kohtaan. Mutta ilmeisesti kaikki eivät ole tätä mieltä, että on kohteliasta ilmoittaa jos ei heti pysty vastaamaan.

Tässä on lapsen myötä joutunut hyväksymään, että mikään ei ole ikuista, ei edes ne ketä luuli ystäviksi ja kavereiksi. Onneksi olen myös saanut uusia ystäviä elämääni. Mutta kyllähän se harmittaa, kun ihmiset joiden luuli pysyvän elämässä, etääntyivät eivätkä enää ole kiinnostuneita mitä minun elämääni kuuluu. Kyllä sitä on yrittänyt näihinkin ihmisiin pitää yhteyttä ja ystävyyttä yllä, mutta kyllä se raja tulee itsellekkin vastaan. Kun sitä tajuaa, että on aina se joka ehdottaa näkemistä ja kyselee kuulumisia, alkaa itseä vähän epäilyttää, että kiinnostaako sitä toista edes olla enää elämässä ja tulee vähän yksipuolinen olo.

Tämä saattaa kuulostaa joidenkin mielestä aivan paskalta, mutta muistakaa, tässä on vain MINUN näkemyksiä ja kokemuksia ystävyydestä lapsen syntymän jälkeen. Toki osa näistä ihmisistä kenestä puhuin, oli alkanut etääntyä jo ennen lasta  mutta ehkä lapsen syntymän jälkeen se paheni. Moni ihminen ei ymmärrä, että olen sama ihminen ja minulla on sama persoona, vaikka olenkin myös äiti.
Tämän tekstin tarkoitus ei ole syyllistää tai haukkua ketään , tässä on vain minun kokemuksia ja mielipiteitä asioista.
Ystävyys on upea asia ja on hienoa, kun löytää sen "parhaan" ystävän/ystävät!




tiistai 4. syyskuuta 2018

Saako äiti hermostua ja turhautua?

Herää, pue lapsi, syötä lapsi ja syö itse, leiki lapsen kanssa, vie päiväunille ja hengähdä itse samalla, syötä lounas jne..kuulostaako tutulta kaavalta? Meille on kehittynyt jonkunlainen aikataulu lapsen kanssa, mutta välillä itsestä tuntuu, että päivät näyttävät samalta. Arkea piristää, kun pääsee näkemään mamma kavereita mutta en voi mitään, että välillä tuntuu harmaalta ja ärsyttää, kun ei enää erota mikä on arkipäivä ja mikä viikonloppu, varsinkin jos viikonloppuna ei ole mitään "erikoista" tekemistä. En tiedä olenko huono äiti jonkun mielestä, koska ajattelen näin. Toki nautin kun saan olla oman poikani kanssa, mutta välillä vaan alkaa ärsyttää kun kaikki menee niin kaavamaisesti. Minulle ei enää ole väliä onko viikonloppu vai arkipäivä koska kaikki näyttää samalta. Muita ystäviä kerkeää näkemään ehkä kerran kuussa koska on töitä ja koulua jne...ja tämä ärsyttää itseäni välillä todella paljon, vaikka ymmärrän kyllä, että ei vain kerkeä. Olisi kiva nähdä myös ihmisiä joilla on "muutakin elämää" kuin lapsi. Ja tuntuu etteivät ihmiset tajua, kuinka yksinäistä ja harmaata äidin arki voi välillä olla. Itse kaipaisin välillä kavereiden kanssa aikaa enemmän ja olisi kiva päästä viettämään iltaa yhdessä mutta työssä käyvien ihmisten kanssa on todella vaikea saada aikataulut sopimaan. Minusta on ok, että äiti haluaa välillä lapsivapaata ja itse tarvitsen välillä aikaa ilman lastani. On äitejä jotka kokevat etteivät tarvitse omaa aikaa mutta itselleni se on tärkeää ja auttaa jaksamaan lapseni kanssa.

Itselläni on useasti pyörinyt päässä kysymys: "saako äiti menettää hermojaan?" Tuntuu, että monelle tulee yllätyksenä kun äiti saattaa välillä kirota ja manata lapsiarkea. Voin itse rehellisesti todeta, että olen useasti menettänyt hermoni lapsen kanssa. Saatan kirota ja korottaa ääntä lapsen kuullen. Tiedän, että ei pitäisi menettää hermojaa mutta jos se kullanmuru kipeää sille samalle tasolle ties kuinka monta kertaa, vaikka käyt siirtämässä pois tai ruokailussa sormet menee suuhun ja pää kääntyy kuin hyrrä niin että ruoka on pöydällä eikä suussa, on siinä tilanteessa aika vaikea enää yrittää olla tyyni ja puhua rauhassa. Olen itse joutunut poistumaan välillä huoneesta jotta saisin kasattua hermojani. Tiedän, että lapsi ei tahallaan tee näitä asioita mutta siinä tilanteessa sitä ei vaan aina ajattele. Yritän toki olla kärsivällinen ja hermostumatta mutta joissakin tilanteissa se on välillä todella vaikeaa, varsinkin jos on itse väsynyt. Yöt ovat pahimpia! Yöllä kun lapsi herättää kello yhdeltä ja alkaa riehua ja höpöttää, siinä on itsellä huumori kaukana. Varsinkin kun lapsi rupeaa kitisemään, kun ei saakkaan huomiota. Siinä tilanteessa on todella vaikea pysyä rauhallisena, kun itse haluaisi vain nukkua. Niissä tilanteissa tulee useasti manattua ja oltua hermo kireällä, erityisesti silloin, kun lapsi ei rauhoitukkaan heti vaan riehuu sängyssä pahimmillaan kaksikin tuntia. Kyllä sitä jälkeenpäin tulee huonomatunto itselle, kun menetti hermot ja kirosi lapselle mutta minusta on inhimillistä, että ne hermot menevät välillä. Äidit eivät ole koneita eikä äitiys ole suorittamista! Joskus saa hermostua ja menettää hermot, kunhan muistaa antaa lapselle hellyyttä ja läheisyyttä sitäkin enemmän. En ole kone, olen ihminen ja ihminen ei ole täydellinen. Äiti on ihminen eikä siis täydellinen ja tekee virheitä, mutta virheistä voi oppia ja kasvaa ja jatkaa eteenpäin.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Vaimo, Nainen, Äiti..Kuka minä olen?

Hiuksia lähtee tuppona, paita haisee puklulta, leluja on ympäri kämppää...tämä on arkea, ainakin itselläni ja luulen, että monella muullakin äidillä. Äidin arki pyörii lapsen ympärillä, mikä on tietenkin luonnollista. Mutta välillä tuntuu ettei ole mitään muuta, kuin äiti ja äidin rooli. Ihmiset eivät näe sinua muuta kuin äitinä, vaikka muitakin rooleja on ja pitäisi olla. On vaikea yrittää olla monta asiaa ja äidillä on monta roolia sen lisäksi, että on äiti lapselle. Lisäksi pitäsi olla aviomiehelle vaimo ja itselle nainen ja ystäville ystävä. Toki on myös yksinhuoltaja äitejäkin jotka hoitavat kaiken itse, eikä heillä ole samanlailla kumppania arjessa mukana. Heillä voi siltkin olla muita tärkeitä ihmisiä elämässä mukana. Mutta yhtälailla he ovat ystävien silmissä edelleen ystävä ja vahnempien silmissä oma lapsi, yhtälailla yksinhuoltajillakin on muita rooleja, kuin olla äiti. Ainakin itse välillä toivoisin, että ihmiset osaisivat kohdella minua muunakin kuin pelkkänä äitinä.

Välillä tuntuu, että äitiyden, vanhemmuuden, avioliiton ja ystävien kanssa on mahdotonta tasapainoilla. Lapsi vaati paljon huomiota ja huolenpitoa minkä takia parisuhde meinaa välillä jäädä jalkoihin. Toki on normaalia ja ymmärrettävää, että parisuhde muuttuu lapsen myötä mutta se vaatii siltikin panostusta ja jopa ehkä enenmmän työtä kuin aikaisemmin. Se vaatii ymmärrystä ja kärsivällisyyttä kummaltakin ja elämäntilanteen hyväksymistä, että asiat eivät ehkä enää mene niin kuin ennen. Ei voi enää samanlailla harrastaa kuin ennen ja se vaatii aikataulutusta ja yhteistä neuvottelua jotta kummatkin pääsisivät harrastamaan tasapuolisesti. Itseleni on tärkeää, että saan edes kerran viikossa hieman omaa aikaa.

Sitten on oman kehon kuvan ja minäkuvan rakentaminen uudestaan. Äitiys muuttaa väkisinkin suhtautumista omaan itseensä ja omaan kehoonsa. Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä painon nousu ja roikkuva vatsa vaikka tiedän, että se oli sen arvoista. Nyt on pitänyt rakentaa keho kokonaan uudelleen. Samalla käsitys omasta itsestäni on myös muuttunut. Vaikka olen lapselleni äiti, en siltikään koe edelleenkään itseäni "äitihahmoksi". En ole mikään pullantuoksuinen äiti enkä haluakkaan olla, silloin en olisi omaitseni. Välillä hermostun lapselleni, suutun ja saatan korottaa ääntä. Joskus saattaa paha sanakin tulla väliin. Vaikka koen näistä syyllisyyttä, tiedän että se on normaalia ja sitä tapahtuu muillekin äideille. Pitäisi olla kärsivällinen, mutta yksinkertaisesti ei aina jaksa! Jos lapsi on kiukutellut koko päivän, etkä ole saanut edes vessaan mennä rauhassa niin vähemmästäkin hermot kiristyvät. On ehkä vaikea myöntää itsellensä, ettei välillä jaksa mutta se on aivan normaalia. Äidit eivät ole kuitenkaan robotteja!

Ystävien kanssa voi jutella monista asioista. Itselläni on monta eri ystävä piiriä missä voi jutella eriasioista. Äiti ystävien kanssa voi jakaa vauva-arkea ja puhua asioista mitä äidit ehkä ymmärtävät parhaiten. Sitten on ystäviä kenen kanssa voi jutella muista asioista. On hienoa, että on erilaisia ystäviä kenen kanssa voi jakaa monenlaisia asioita. Valitettavasti kaikki kaverit eivät ole vain tajunneet vieläkään , että kun on lapsi, ei voi samanlailla lähteä kuin  ennen. Välillä törmää myös asenteeseen, että ei äitinä voi enää ollenkaan lähteä viihteelle tai irrotella. Törmään edelleenkin yllättyneisiin kommentteihin, jos ollen jossain lapsi vapaata viettämässä. Sen jälkeen kun tulin raskaaksi, jotkut "kaverit" vain katosivat eikä heistä kuulunut pahemmin mitään. Lapsen synnyttyä näin kyseisiä ihmisiä ehkä muutaman kerran, joskus saattoi törmätä baarissa joihinkin heistä. Toisaalta tämä on vain osoittanut itselleni, että he ovat henkisesti paljon nuorempia ja eivätkä voi sen takia käsittää asiaa. Heistä näkee etteivät he ole varmoja miten käyttäytyä lähelläni tai mistä puhua, koska olen äiti. Minusta se on huvittavaa, olen sama ihminen edelleen vaikka olenkin äiti. Tässä huomaan vain sen yleisen oletuksen, "etteivät äidit voi käydä viihtellä". Itse ainakin nautin lapsi vapaista illoista! On toki äitejä jotka eivät halua lähteä mihinkään mutta minusta on välillä hyvä päästä tuulettumaan. Toki tykkään viettää omaa aikaani enimmäkseen salilla. Bilettäminen ei ole enää ihan se oma juttu.

Äitiys on kokopäivä työtä. Se syö henkistä jaksamusta ja tuo haasteita ihmissuhteisiin. Lisäksi se kyseenalaistaa oman naiseuden. Vaikka hiuksia tippuu, haiset puklulta ja kompastut leluihin, on äitiys sen arvoista! On upeaa olla äiti omalle lapselleen!

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Imetys ja kuinka se yllätti!

Imetys on sana mikä herättää monia tunteita ihmisissä ja jakaa mielipiteitä. Joillekkin se on vastenmielinen ja inhottava asia ja jotkut rakastavat sitä. Itse olin raskausaikana jo päättänyt, että haluan imettää jos vain maitoa tulee. Minulle se oli selvä asia silloin enkä osannut yhtään varautua kuinka haastavaa se voisi olla. En myöskään osannut kuvitella kuinka tiivistä se on.

Oma imetystaival alkoi naistenklinikalla heti poikani synnyttyä. Hänet nostettiin syliini jotta hän saisi imettyä rintaa. Vielä silloin olin vain onnellinen, kun hän oli vihdoinkin täällä. Perhepesä hotellissa sain hyvin apua imetysasentoon ja tukea imetykseen. Koin vielä silloin, että kyllä tämä sujuu ja tämä on ihan helppoa. Mutta sitä en osannut odottaa, että maidon nousu kestäisi joillakin kauemmin. Itsellä maidon nousu kesti viisi päivää. Minulle tuli jo paniikki, että enkö pystykkään imettämään ja nyt imetys ei onnistukkaan. Maito kuitenkin nousi ja sitä tulikin ihan runsaasti. En myöskään osannut odottaa kuinka paljon imetys sattuisi alkuksi ennen kuin rinnat tottuisivat imuun. Minulla meni noin viiko ennen kivun loppumista. Kotiin päästyämme alkoikin yhteinen arki vauvan kanssa. Silloin tajusin kuinka uuvuttavaa ja haastavaa imetys on.

Poikani oli levoton nukkuja ja hän heräsi useasti syömään. Heräsin syöttämään häntä n. 1,5-2 tunnin välein. En ollut yhtään varautunut kuinka sitovaa imettäminen on. Alkuun vauva oli tissillä melkein koko ajan, tuntui ettei pystynyt tekemään mitään, edes syömään. Tilanne helpotti hieman, kun vauva kasvoi ja hän harvensi hieman syömiskertoja. Sitten alkoi tiheänimun kausi. Se oli aivan kamalaa! Vauva oli tissillä viikon verran jatkuvasti ja heräsi yöllä tunnin välein syömään. Olin aivan loppu sen jälkeen. En ole imetyksen aikana missään vaiheessa kokenut sitä "tämä on ihanaa" tunnetta mitä odotin, että olisin. Imetys oli minulle vaikeaa ja epämukavaa alusta asti. Halusin kuitenkin yrittää lapseni takia. Poikani on myös melko kärsimätön ruuan suhteen mikä vaikeutti imettämistä, sillä hän ei malttanut ottaa kunnon imuotetta ja imettäminen sattui aluksi useasti. Myöhemmin uudeksi ongelmaksi tuli suihkutissit. Maitoa tuli kovalla paineella rinnoista, minkä takia poikani hermotui herkästi rinnalla ja hänelle tuli ilmavaivoja. Yritin pumppaamalla hillitä maidon tuloa ja kokeilla eri imetysasentoja mutta tuntui ettei mikään auttanut.

Imetystaival päättyi 1,5 kuukauden jälkeen tahtomattani. Pojallani oli sammasta suussa ja terveydenhoitaja antoi meille ohjeet miten siitä pääsee eroon. Käytimme kuitenkin aluksi väärää hoitoa eikä sammas parantunut kokonaan, minkä seurauksena sain rintoihin myös sammaksen. Rintani olivat nännipihojen kohdalta vadelman väriset ja minulle tuli haavoja nännien juureen. Yritin aluksi imettää mutta se sattui niin paljon, että en vain pystynyt imettämään. Pumppasin maitoa sinä aikana, kun hoidimme sammasta minulta ja vauvalta. Tehokkaimmaksi keinoksi osoittautui sitruuna mehu tuoreesta sitruunasta puristettuna. Puhdistimme sillä vauvan suun kaksi kertaa päivässä. Käytin sitruuna mehua myös rintoihini joka pumppauksen jälkeen, vaikka se sattuikin todella paljon. Se kuitenkin kannatti; sammas poistui nopeasti vauvan suusta ja rintani paranivat. Hetkellisellä pulloruokinnalla oli kuitenkin seurauksensa, vaikka poikani ei saanut maitoa pullosta kuin viiden päivän ajan. Poikani ei enää suostunut syömään rinnoista, vaikka kuinka kokeilin ja yritin. Hän hermostui rinnalla eikä alkanut imemään kunnolla. Lopulta luovutin ja siirryin osittaisimetykseen. Pumppasin maitoa kahden kuukauden ajan ja annoimme sitä pullosta korvikkeen lisäksi.

Nyt poikani täyttää 4 kk ja olen osittaisimettänyt 2 kk. Olen juuri lopettanut pumppaamisen, koska siirrymme kuitenkin pian kiinteiden aloittamiseen. Minua harmitti ja harmittaa edelleen , kun imetystaival päättyi niin nopeasti. Vaikka en koskaan imetyksestä erityisemmin pitänyt, se oli kuitenkin vauvalle parasta ravintoa ja se oli hyvä tapa pudottaa raskauskiloja. Syytän itseäni ja omaa hölmöyttä, kun en tajunnut hoitaa sammasta ajoissa pois. Olen oppinut kuitenkin hyväksymään asian ja yritän myös muistuttaa itselleni, että esikoisen kanssa ei voi tietää  kaikkea ja moni asia on uutta. En ehkä osannut varautua, että imetykseni loppuisi näin nopeasti mutta tärkeintä on kuitenkin se, että poikani on kasvannut hyvin ja hän on tyytyväinen.

Olen oppinut arvostamaan pulloruokintaa ja huomannut sen, että ihan sama millä tavalla lastansa syöttää niin kunhan hän kasvaa ja on tyytyväinen, sillä ei ole mitään merkitystä. Arvostan niitä jotka imettävät mutta arvostan myös pulloruokintaa. Huomaan , että jotku arvostelevat helposti niitä jotka pulloruokkivat lapsiaan mutta on myös niitä jotka kritisoivat julkista imettämistä. Mielestäni jokaisen olisi hyvä muistaa , että jokainen äiti ruokkii lastaan millä tavalla haluaa ja missä haluaa ja mikä on lapsen kannalta se paras vaihtoehto. Jokaiselle äidille on tärkeintä kuitenkin se oman vauvan hyvinvointi. Itse olen kokeillut kumpaakin enkä osaa sanoa kumpi on se parempi ruokinta tapa. Olen tyytyväinen, että poikani on kasvanut normaalisti ja hän on pysynyt terveenä.

Siinä oli nyt vähän mietteitä ja kokemuksia imetyksestä. Hyvää kevättä kaikille!

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Raskaus ja Synnytys

Joillekin vanhoille lukijoilleni voi olla tullut ehkä yllätyksenä, että sain lapsen viime vuoden joulukuussa 18.12. Minulle syntyi terve poika vauva alateitse. Tein tämän blogin jotta saisin purkaa ajatuksia äitiydestä ja miten sen koen ja miten se on muuttanut elämääni. Tulen myös kirjoittamaan ajatuksia imetyksestä ja muista äitiyteen liittyvistä asioista. Aloitetaan kuitenkin ihan alusta eli raskauesta ja synnytyksestä.

RASKAUS JA SYNNTYS
Minulle raskauteni tuli hieman yllätyksenä vaikka olimmekin tietoisesti jättääneet kaiken ehkäisyn pois.Iloinen uutinen se kuitenkin oli. Raskaus aika meni yllättävän nopesti ja pysyin kuitenkin melko pirteänä loppuun asti. Puolessa välissä raskautta liitoskivut rajoittivat jonkin verran liikkumista ja minkä takia jouduin jäämään jo kuukauden ennen äitiysloman alkua pois töistä. Tämä hieman harmitti kyllä koska olisin mielelläni ollut töissä. Pari viikkoa ennen laskettua, minulla turposi jalat ja kädet ja vatsan kutina alkoi levitä kämmeniin ja nillkoihin. Onneksi poikani syntyi päivän jälkeen lasketun ajan.

Synnytys jouduttiin käynnistämään koska vauva oli puhkaissut kalvot ja lapsivettä tihkui. Jännittävää tässä oli se, että kun soitin naistenklinikan päivystykseen asiasta, kyseinen vuorossa ollut hoitaja ei uskonut minua. Hän väittä kiven kovaa että se ei voi olla lapsivettä vaan se on vaan vetisempää valkovuotoa. Olin hieman hämmentynyt sillä kyllä minä erotan valkovuodon ja lapsiveden toisistaan. En siis mennyt käymään naistenklinikalla vaikka lapsivettä oli tihkunut jo edellisestä illasta asti. Nukuin sitten yön yli ja soitin aamulla uudestaan ,kun heräsin siihen , että housut olivat aivan märät. Nyt minut sitten käskettiin tulla tarkistamaan tilanne. No ajoimme naistenklinikalle ja siellä sitten selvisi, että se oli lapsivettä. Olin aika helpottunut ,etten ollut turhaan stressannut. Jäinkin sitten osastolle , koska synnytys piti käynnistää infektio riskin vuoksi. Sain puolikkaan tabletin ja siitä noin pari tuntia niin supistukset alkoivat. Supistukset jatkuivat pitkin yötä ja pahenivat koko ajan. Se oli aivan hirveää! Ja pahinta oli vielä se, että mieheni ei voinut jäädä osastolle yöksi vaan hänen piti lähteä kotiin nukkumaan. Kyllä siinä meinasi itku välillä päästä kun yritti yksin sinnitellä supistusten kanssa. Aamu viiden aikaan hoitaja kokeili kuinka olen auennut ja puhkaisi vahingossa kalvot. Oli melko koomista kun lapsivedet valuivat hoitajan päälle. Siitä pari tuntia ja olinkin jo synntyssalissa. Ilokaasu ei hirveästi auttanut kipuihin. Vatsa kun sain selkäytimeen fentanyylia niin olo helpottui kummasti. Myöhemmin sain epiduraali puudutuksen. Pari tuntia epiduraalin laittaimisen jälkeen minulle tuli tarve ponnistaa. Nopean tarkistamisen jälkeen sain luvan alkaa ponnistaa, Ponnistusvaihe oli kivulias ja hanka sillä aina kun sain vauvaa ulospäin, supistukset loppuivat kesken. Minulla oli oksitosiini -  tippa mutta ilmeisesti en saanut sitä tarpeeksi. Ponnistusvaihe kesti tunnin kunnes lopulta sain oman pikku pötkylän tähän maailmaan. Silloin oli kyllä vain helpottunut olo: "vihdoin se on ohi!" Lopputuloksena synnytyksestä sain viisi tikkiä pintahaavoihin mitkä eivät olisi välttämättä tarvinneet tikkejä mutta kätilö sanoi , että ne nopeuttavat parantumista ja ehkäisevät tulehduksia.

Synntyksen jälkeen pääsimme perhepesä hotelliin, mikä oli aivan ihana paikka. Henkilökunta oli ystävällistä ja ammattimaista. Huoneessa oli tabletti minkä avulla pystyi chattailemaan hoitajien kanssa ja kysymään neuvoa. Lisäksi äitille kuului kolme ruokalipuketta per päivä, millä sai käydä syömässä hotellin ravintolassa. Olimme hotellissa kolme yötä koska vauvalla nousi bilirubiini arvot, emme onneksi kuitenkaan joutuneet sinivalohoitoon. Pääsimme jouluksi kotiin.

Synnytksestä jäi minulle suhteellisen hyvä fiilis, ponnistusvaihe olisi voinut kyllä olla lyhyempi. Henkilökunta oli ammattitaitoista ja ystävällistä. Ja kaiken kivun palkintona sain ihanan, terveen poika vauvan maailmaan.

Tässä tämä tältä erää, seuraavaksi kirjoitan imetyksestä ja ajatuksiani siitä ja kuinka se on itselläni onnistunut.